Haluan viedä sinut ajassa joitakin vuosikymmeniä taaksepäin, aikaan, jolloin osa lukijoista ei ollut ehkä vielä syntynytkään. Pohjoissuomalaisen keskikoulun pulpetissa istui tuolloin hiljainen ja melkoisen arka 13-vuotias poika, joka oli 40 oppilaan luokassa kaikista lyhyin poika. Kotona tuo luokkansa lyhyin poika sai tämän tästä kuulla isältään, ettei hänestä ei ole mihinkään, eikä hänestä todennäköisesti tule mitään, korkeintaan joutomies.
Eräänä päivänä, kun koulupäivä on alkanut. Luokan edessä miesopettaja osoittaa taululla olevaa tehtävää odottaen, että joku tulisi täydentämään sen. Kukaan ei viittaa ja jokainen oppilas yrittää vältellä opettajan katsetta toivoen mielessään, ettei opettaja vain pyytäisi. Yhtäkkiä opettaja nousee tuoliltaan seisomaan ja sanoo: ”Minä valitsen nyt suuren ja rohkean miehenalun täydentämään tämän tehtävän.” Opettajan sormi osoittaa hiljaista, tuota luokkansa lyhintä poikaa, joka nousee tulipunaisena syvältä pulpetistaan ja lähtee laahustamaan luokan eteen. Koko luokka, opettaja mukaan lukien, räjähtää nauramaan.
Tuo hetki poltetaan pojan sisimpään kuin tulikuumalla poltinraudalla – pienen pojan sisin oli Tuhannesosa sekunnissa kuin ammuttu seulaksi. Tuossa hetkessä hän vannoi sisimmässään, että keskikoulun jälkeen hän ei enää ikinä tulisi aukaisemaan sen enempää tuon kuin minkään muunkaan koululaitoksen ovea opiskelumielessä.
Kohti myrskyäviä meriä
Poika pakkaa repun, astuu bussiin, jonka takaikkunasta hän katsoo loittonevaa lapsuusmaisemaa. Bussi vie hänet Turkuun, jonka satamasta hän ottaa ensimmäisen työtehtävänsä merille, laivaan, Laivan merimiehet kutsuvat uivaksi ruumisarkuksi. Samanlaisissa laivoissa poika seilaa useamman vuoden. Lapsuuden poltinrauta ei jätä häntä rauhaa, niinpä hän ajatteleekin, että keino päästä irti repaleisuudestaan on seilata mahdollisimman kauas.
Vuodet laivoissa kehittivät ja kasvattivat pojasta melkoisen taitajan aina pursimieheksi asti. Mutta eivät edes eteneminen merimiehenä tai vuodet armeijassa ja YK:n rauhanturvatehtävissä saaneet poistettua tuon pojan sisimmästä sitä tyhjyyttä ja poltinmerkkiä, joka jo kotona alustettiin ja koulussa poltettiin kiinni hänen sisimpäänsä. Vuosienkin jälkeen tuo jo nuoreksi mieheksi kasvanut poika koki syvää yksinäisyyttä ihmisjoukkojenkin ympäröimänä.
Ei niin rikkinäistä, etteikö Jeesus voisi eheyttää
Eräänä kesäisenä yönä Helsingin kaduilla hänet pysäyttää tuntematon henkilö ja kysyen, että olisiko hän kiinnostunut puhumaan hengellisistä asioista. Vaikka sisin huusikin pakenemista tuttuun tapaa tästäkin tilanteesta, niin jokin sai hänet pysähtymään asian äärelle ja keskustelemaan tuon täysin tuntemattoman ihmisen kanssa.
Keskustelu aloitti prosessin, joka herätti kysymyksen vapautuksesta sisimmässä olevasta poltinraudan tuoman tuskasta ja tyhjyydestä. Nämä jo vuosia sisimmässä piinanneet hetket eivät antaneet lepoa useista lievityksien etsimisistä huolimatta. Useimpia tunteja puistonpenkillä miettien eilisen keskusteluja nuori mies rohkaisee mielensä, nousee ylös ja päättää soittaa tuolle eiliselle keskustelukaverille. Puhelinkeskustelun päätteeksi he päättävät lähteä yhdessä rakennukseen, jonka seinässä on risti.
Hän kuuntelee siellä hengellisen tilaisuuden puhujaa, mutta ei ymmärrä puheesta mitään. Puheen loputtua hän kuitenkin kävelee puhujan luokse esitellen itsensä ja kertoen elämäntarinansa. Lopuksi hän kysyy, että voisiko tämän tyhjyyden tilalle saada todellista muutosta? Puhuja rukoilee hänen puolestaan ja kehottaa tutustumaan Raamattuun. Siinä hetkessä mies ei tunne mitään erityistä ja ajatuksiin nousee väkisinkin, ettei tainnut tästäkään avusta ja rukouksesta olla apua elämän haasteeseen.
Jotain kuitenkin tapahtui. Päivien, viikkojen, kuukausien ja vuosien vieriessä hän havaitsee, kuinka Raamatun Sana Kristuksesta Jeesuksesta alkaa kiinnostamaan enemmän ja enemmän. Hengelliset asiat kuten rukoilemiset ja tilaisuudet lääkitsevät rikkiruoskittua sisintä; elämä koki muutoksen!
Tuosta keskustelusta ja rukoilemisesta tuon tilaisuuden puhujan kanssa ja sen jälkeisestä Raamatun avaamisesta on kulunut jo vuosikymmeniä. Sisin sai sellaista lääkettä, joka eheytti askel askeleelta. Tänään, kun tuo jo lapsena mitätöidyn ja luokkansa lyhyimmän pojan elämää katsoo, näkee aikuisen miehen, jolla on vaimo ja neljä suloista lasta – elämä on täynnä rakkautta. Ja mikä ihmeellisintä, se ovi, jonka hän vannoi sulkeneensa ikuisesti, on auennut. Hän on palannut koulumaailmaan. Ei niinkään opiskelemaan, vaikka sitähän koko elämä tavallaan on, vaan töihin kouluun. Lisäksi hän pitää koulumaailmassa olostaan erittäin paljon. Myös suhde omaan isäänsä on kokenut todellisen muutoksen.
Kaiken tämän on saanut aikaan anteeksiantamus ja armo, jonka Kristuksen Sana on miehessä vaikuttanut. Tunnen tuon pojan tarinan sangen hyvin ja tiedän sen olevan totta! koska tuo poika olen minä itse!
Hannu Lehto
Porvoon Helluntaiseurakunnan vanhimmiston jäsen.