Itsetiedostava nykyihminen on löytänyt tehokkaan tavan saada vahvistusta olemassaololleen. Internetin kautta voi tehdä oman elämänsä näkyväksi muille ihmisille ja saada siitä palautetta.
1600-luvulla vaikuttaneen Rene Descartesin ”Ajattelen, siis olen” –filosofia on muuttunut ”Päivitän, siis olen” -filosofiaksi. Maailmaa voi valloittaa älylaite kädessä vaikka marketin kassajonossa. Se kun voi olla kiireisen ihmisparan päivän ainoa mahdollisuus pysyä hetki aloillaan, ja sen hetken voi hyödyntää somistamalla elämänsä näyteikkunaa. Itsetunto kasvaa samaa tahtia kuin sivuston seuraajien lukumäärä. Uusien ilmiöiden myötä syntyy aina uutta sanastoa ja sanontoja. Asiaankuuluvaa on kysyä mm. ”Kuinka monta seuraajaa sulla on?” Tavallinen lause on saanut uuden merkityksen.
Minulla ei ole internetin valokuva-albumia tai instagrammia. Minulla on vain sähköposti, tämän päivän telegrammi. Ja on minulla tasan kaksi seuraajaa. Tai ainakin oli silloin, kun lapset oli pieniä. Ne seurasivat minua koko ajan. Siinä oli minulle uutta ilmiötä kerrakseen uudesta sanastosta nyt puhumattakaan. Olemassaolostani tulin hyvin tietoiseksi uuden äiti-roolini myötä.
Mutta entäs nämä seuraajani? Ihan ensin minun piti kantaa niitä mukana kantoliinassa, jossa he rauhoittuivat. Sitten, kun he kasvoivat ja pystyin katoamaan hetkeksi näkyvistä, niin he seurasivat minua taitotasonsa mukaisesti, vaikkapa ryömimällä. Suihkussa käydessäni jouduin tuomaan heidät kylpyhuoneen lattialle leikkimään palikoilla. Varttuessaan he alkoivat ymmärtää, että äiti on olemassa, vaikka äitiä ei aina näy. Kun laitoin kylpyhuoneen oven kiinni, he tiesivät missä olin, ja kun oven takaa alkoi kuulua metelöintiä, myös minä tiesin missä lapseni ovat. Pieni lapsi haluaa vanhemman olevan koko ajan näköpiirissä, jotta voi uskoa siihen, että on turvassa.
Apostoli Paavali kirjoittaa Efesolaiskirjeessä 5:1 että ”Olkaa (siis) Jumalan seuraajia niin kuin rakkaat lapset”. Usein koen, että Jumala on kaukana eikä kuule, vaikka kolkutan oven takana. Niissä elämäntilanteissa ei kuitenkaan ole kysymys sen kummallisemmasta oletko-Jumala-sittenkään-olemassa -mysteeristä kuin, että minä itse olen kaukana Jumalasta tai jotain on tullut Jumalan ja minun välille. Siinä välissä ei tule olla mitään muuta kuin Jeesus. Hiljaisuus voi olla viesti, vaikka suhde Jumalaan olisi kunnossakin. Jumala on antanut Pyhän Hengen sydämiimme todistamaan, että Isä on läsnä. Mikään näkyvä ei meitä vakuuta, koska se on väliaikaista.
Länsimaisen ateismin eksyttämä 2020-luvun kiireinen ihminen pysähtyy ajattelemaan tuonpuoleisia ajoittain - kausiluonteisesti - vähän niin kuin astmalääkkeen tapaisesti: kun koivut kukkii ja ahistaa. Siis elämän kriiseissä tai hautajaismuistojuhlassa. Ja itselle sopivan katsomuksen voi valita valmiista ajatusmalleista. Tämänpuoleisen pohtimisessakin kun on päänvaivaa riittämiin. Jos syvälliset asiat mietityttää enemmän, niin voi alkaa kiinnostavimman filosofian edustajan seuraajaksi ja kun kyllästyy niin voi vaihtaa toiseen. Valinnanvaikeutta harvemmin on, koska turvallisuushakuisuus ajaa valitsemaan sen, mitä muutkin seuraavat.
Eduskuntavaalien aikana jouduimme päättämään äänestämmekö puoluetta vai henkilöä. Kristitty ei seuraa uskontoa, vaan konkreettista Persoonaa, Jeesusta Kristusta. Raamattu kuvaa Jeesusta uskovien paimenena. Lampaat seuraavat oman paimenen ääntä. Vierasta ne eivät lähde seuraamaan vaan karkaavat hänen luotaan (Joh 10). Paimen käy edellä ja minä paimenen jäljessä. On se käytännössäkin helpompi askeltaa edellä kulkeneen jalanjälkien mukaan, varsinkin lumiräntämyräkän jälkeen umpihangessa auraamatonta tietä. Joku toinen on jo päättänyt reitin ja kastellut housunlahkeensa niin minä pääsen helpommalla, kun seuraan vaan jälkiä. Kannattaa katsoa myös sivuille, koska silloin näkee muitakin kulkemassa samaan suuntaan. Ehkä joku lähellä kulkeva voisi kantaa minun painavaa reppua vähän matkaa?
Ulla Barendsen-Riikonen, seurakuntalainen