Johdanto - Opetukseen liittyvät diat
Paavalin kirje roomalaisille on todellinen seurakunnan ja koko kristikansan aarre, joka on ohjannut kirjoittamisestaan lähtien koko kristikuntaa ja antanut kokonaisen suunnan uskolle ja elämälle - Kirje käsittelee erinomaisen selkeästi ja perusteellisesti evankeliumia Kristuksesta eli pelastussanoman – Jumalan armo on pelastuksen perusta, mutta armo jää tehottomaksi, ellei ihminen ota sitä vastaan ja anna sen ohjata elämäänsä.
Uskonpuhdistaja Luther on sanonut, että Roomalaiskirje kannattaa opetella ulkoa ja käyttää sitä sielunsa jokapäiväisenä leipänä. Siihen käytetty aika ei ole hukkaan heitettyä; tämä kirje on todellakin koko Raamatun pääkappale ja ihanin helmi sen helminauhassa.
Ennen kuin pääsemme tutkimaan yhdessä sen ensimmäistä lukua, on meidän hyvä käydä läpi lyhyesti kirjeen taustalla vaikuttavia asioita, jotta ymmärtäisimme paremmin kirjeen syvyyttä.
Roomalaiskirjeen ymmärtäminen vaatii Raamatun lukijalta ennen muuta aikaa ja vielä kerran aikaa ja sitä, että Pyhä Henki aukaisee sen.
Kirjettä on vaikea ymmärtää lukemalla palanen sieltä täältä. Tarvitaan kärsivällisyyttä, isojen kokonaisuuksien ymmärtämistä sekä suostumista kokeneempien raamatunopettajien jalkojen juurelle asettumista kuuntelemaan.
Siispä Roomalaiskirjettä pitää lukea hitaasti. Myös lukijan on syytä pysähtyä lauseen jälkeen miettimään, mitä on sanottu. Jos Paavali lainaa jossain välillä Vanhan testamentin kohtaa, se on meidänkin syytä etsiä käsille, jotta näkisimme, mitä apostoli yrittää perusteluidensa avulla sanoa.
Suullisen perimätiedon kaudella ihmiset olivat tottuneet painamaan muistiinsa suorastaan suunnattoman määrän asioita. Paavalikin lainaa Vanhaa testamenttia usein suoraan muistista ja käyttäen hyväkseen monia eri kohtia.
Kirjoitetun ja puhutun sanan välinen suhde oli tuohon aikaan erilainen kuin nykyään. Puhuttuun sanaan luotettiin silloin enemmän, koska puhuja tunnettiin. Kirjoitettu teksti saattoi olla kenen tahansa kyhäämä.
Puhuja takasi sanojensa sisällön. Kirjoittaessaan korinttilaisille pelastavan evankeliumin tärkeydestä Paavali muistutti: ”annoin teille tiedoksi tämän, minkä itse olin saanut vastaanottaa” (1. Kor. 15:3). Evankeliumi oli kerrottu ihmiseltä ihmiselle. Kirjeessä Timoteukselle puolestaan muistutetaan: ”Pidä sinä kiinni siitä, minkä olet oppinut. Sinähän olet siitä varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut.” (2. Tim. 3:14). Kirjeellä oli tuollaisessa kulttuurissa hieman toisenlainen asema. Sen auktoriteetti ja aitous piti erikseen varmistaa. vrt. Medialukutaito
Raamatun kirjojen tulkitsemisessa yleisesti on aina tärkeää löytää kirjoittajan näkökulma ja niin se on myös roomalaiskirjeen kohdalla; nimenomaan Paavalin ajatuksenkulku ja ymmärtää, miksi hän kirjoittaa niin kuin kirjoittaa. Useimmiten se aukeaa hetken pohtimisen jälkeen helposti. Tämän lisäksi on suostuttava opiskelemaan muutamia tulkitsemisen perusasioita ja sukeltamaan Paavalin omaan aikaan.
Roomalaiskirjettä voidaan lähestyä monestakin eri suunnasta. Kaksi yleisintä lähestymiskulmaa ovat
sen ajattomuus, jossa lukija kysyy aikakaudesta riippumatta yksinkertaisesti, miten ihminen pelastuu. Tästä näkökulmasta aukeaa ajaton Jumalan ja ihmisen välinen suhde. Synti ja armo, taivas ja helvetti ja meidän edestämme annettu Kristus. Nämä prinsiipit eivät muutu vuosisatojen välissä.
Toisaalta Roomalaiskirjettä on hyvin kiehtovaa lukea historiallisena dokumenttina. Kuka kirjoittaa, millaisia olivat lukijat, millaisessa tilanteessa silloin elettiin ja miksi juuri nämä asiat otettiin esille? Roomalaiskirje avaa aarteensa ja niitä riittää, vaikka koko loppuelämäksi luettavaksi.
Seuraavaksi avaamme yhdessä joitakin taustalla vaikuttavia perusasioita tästä kirjeestä, jotta voimme sitä kokonaisuutena ymmärtää.
Paavalin aikoihin juutalaisuus oli vahvasti kansallinen uskonto ja tästä näkökulmasta maailmassa oli kahdenlaisia ihmisiä, juutalaisia ja Jumalasta osattomia eli pakanoita. Juutalaisuuden keskeinen piirre oli usko yhteen Jumalaan ja hänen antamaansa Mooseksen lakiin, jota uskoon sitoutuneet noudattivat pikkutarkasti. Paavali oli pakanoiden apostoli eikä hänen mukaansa kristityiksi kääntyneiden pakanoiden tarvinnut noudattaa lain kaikkia käskyjä. Tämä aiheutti huomattavia ristiriitoja paitsi suhteessa juutalaisiin myös silloisen seurakunnan sisällä niin juutalaisten kuin pakanoiden välillä. Välit Mooseksen lain puoltajien ja vapaan evankeliumin edustajien välillä olivat Roomalaiskirjeen kirjoittamisen aikana kiristyneet, mikä tulee ilmi niin Galatalaiskirjeessä kuin myös Korinttilaiskirjeissä.
Paavali kirjoittaa roomalaisille maltillisesti ja harkiten. Tässä kirjeessä hän ei käsittele väärinkäytöksiä seurakunnassa kuten Galatalaiskirjeessä ja Korinttilaiskirjeissä. Vaan Paavali esittää roomalaisille sen evankeliumin, jota hän saarnaa pakanoille. Juuri siksi Roomalaiskirjeestä sanotaan, että se on Paavalin evankeliumi.
Paavalin esittely
Apostoli Paavali alias Saul Tarsoalainen oli juutalainen rabbi, joka kuului fariseuksiksi kutsuttuun ryhmään.
Hän itse kertoo itse olevansa juutalainen mies, Tarson, tunnetun Kilikian kaupungin kansalainen, ympärileikattu kahdeksantena päivänä ja on Israelin kansaa, Benjaminin sukukuntaa, hebrealainen hebrealaisesta syntynyt ja lakiin nähden fariseus, rabbi Gamaelin jalkojen juuressa kasvanut.
Fariseukset olivat yksi kolmesta sen aikaisesta juutalaisesta uskonlahkosta, joita olivat:
Saddukeukset - Se koostui rikkaista aristokraateista ja papeista, joilla oli paljon valtaa temppelin toimintaan. He eivät hyväksyneet lukuisia suullisia perinteitä, joita fariseukset noudattivat, eivätkä monia fariseusten näkemyksiä.
Essealaiset - Essealaiset sitoutuivat noudattamaan juutalaista lakia ja pyhää elämää hyvin tarkasti. He eivät puhuneet sanallakaan maallisista asioista, ennen kuin aurinko oli noussut. He suorittivat päivittäin rituaalisen puhdistautumisen upottautumalla pesualtaaseen. Kaikkia lain puhtaussäädöksiä he noudattivat ankarasti. Essealaiset tunnisti valkoisista kaavuista, joihin he sonnustautuivat aina päivän ruumiillisten töiden jälkeen.
Farisealaiset - Kovin usein kuulee "fariseusta" käytettävän haukkumasanana. Kun ihminen on "fariseus", hän on pikkutarkka ja ulkokultainen, tekopyhä teeskentelijä, joka noudattaa kyllä sääntöjä pilkulleen, mutta elää silti vain lain kirjaimen, ei sen hengen mukaisesti. Kristillinen perinne on kantanut pitkään tällaista irvikuvaa fariseuksista. Fariseukset olivat kuitenkin eteviä lainopettajia ja tunsivat kirjoituksensa läpikotaisin.
Paavalilla oli Rooman kansalaisoikeus syntymästään asti – kaksoisidentiteetti (dual identity).
Rooman tasavallan aikana kansalaisuus merkitsi äänioikeutta kansankokouksissa. Kansalaisella oli oikeus mennä naimisiin, solmia laillisia sopimuksia, kantaa asetta kaupunginrajojen ulkopuolella ja asettua ehdolle julkiseen virkaan. Kansalaisella kuolemaan tuomittuna oli aina oikeus tulla teloitetuksi miekalla, mikä oli huomattavasti helpompi tapa kuolla kuin esimerkiksi ristiinnaulitseminen. Tämä on syynä esimerkiksi siihen, että Paavali ja Pietari saivat samasta rikoksesta eri tuomion.
Apostoli Paavalia on joskus kutsuttu kristinuskon toiseksi perustajaksi mutta se on hieman harhaanjohtava, koska Kristinuskon on perustanut Jumala - Sillä muuta perustusta ei kukaan voi panna, kuin mikä pantu on, ja se on Jeesus Kristus 1. Kor. 3:11.
Paavalia itseään ja sitä kautta Roomalaiskirjettä tulee osata katsoa antiikin ajan ihmiskuvan ja kulttuurin valossa. Paavali ei ole modernin ja maallistuneen etiikan ja ihmisenä olemisen asiantuntija vaan mies, joka on peräisin meille aivan vieraasta ajasta ja maailmasta.
Paavali oli ennen uskoontuloaan aktiivinen Jeesuksen seuraajien väkivaltainen hävittäjä. Hän oli mm. paikalla Stefaniuksen kivittämisessä - Apt. 8:1. Tämän vainoamisen sanotaan olevan mm. se pistin hänen lihassaan, joka rusikoi häntä päivin ja öin.
Katsokaamme nyt yhtä olennaista tekstiä siitä, miten Paavali oman kääntymyksensä näki:
Minä kiitän häntä, joka minulle on voimaa antanut, Kristusta Jeesusta, meidän Herraamme, siitä, että hän katsoi minut uskolliseksi ja asetti palvelukseensa minut, entisen pilkkaajan ja vainoojan ja väkivallantekijän. Mutta minä sain laupeuden, koska olin tehnyt sitä tietämättömänä, epäuskossa; ja meidän Herramme armo oli ylen runsas, vaikuttaen uskoa ja rakkautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa. Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin. Mutta sentähden minä sain laupeuden, että Jeesus Kristus minussa ennen muita osoittaisi kaiken pitkämielisyytensä, esikuvaksi niille, jotka tulevat uskomaan häneen, itsellensä iankaikkiseksi elämäksi. Mutta iankaikkiselle kuninkaalle, katoamattomalle, näkymättömälle, ainoalle Jumalalle, kunnia ja kirkkaus aina ja iankaikkisesti! Amen. (1 Tim. 1:12-17)
Huomaa kolme asiaa tästä tekstistä:
Paavali ei päättänyt itse omasta apostolin asemastaan, vaan sen antoi hänelle Jeesus itse. Hän oli apostoli, riippumatta siitä mitä muut sanoivat! (Ja tämä asema todella kyseenalaistettiin, mm. Korinttissa.)
Jeesus oli Paavalille armollinen huolimatta hänen karmivasta menneisyydestään. Paavali ei nähnyt itseään vain syntisenä, vaan syntisistä suurimpana! Kaikki vanha katosi, kun Jeesus käänsi hänen elämässään uuden ja puhtaan sivun.
Paavali näki kokemansa armon näyttelevän jopa suurempaa roolia: Paavalista tuli elävä esimerkki Jeesuksen armon ja anteeksiantamisen radikaalisuudesta. Jos Paavali kykeni pelastumaan, silloin kuka tahansa kelpaa! Logiikka on vastaansanomaton: jos hän, joka on syntisistä suurin, pelastuu, silloin minä ja juuri sinullakin on mahdollisuus vastaanottaa uusi elämä.
Mikä oli lopulta Paavalin kohtalo? Paavali katoaa historian lehdiltä melko mystisesti, eikä meillä ole 100% varmuutta siitä, mitä itse asiassa tapahtui. Apostolien teot päättyy siihen, miten Paavali on eräänlaisessa vankeudessa Roomassa ”kahden vuoden ajan”, mutta Luukas jättää ikävä kyllä vastaamatta kysymykseemme ”mutta mitäs sen kahden vuoden jälkeen tapahtui?”
Asiasta on kirjoitettu paljon ja erilaisia teorioita on spekuloitu. On mahdollista, että Paavali kuoli tämän vankeuden päätteeksi, mutta on myös mahdollista, että hänet vapautettiin, ja hän kuoli myöhemmin uuden vankeuden jälkeen. Kaikki lähteet ovat joka tapauksessa yksimielisiä siitä, että Paavali kuoli lopulta Roomassa. Kerrotaan mm., että hän menetti päänsä sanomansa vuoksi.
Apostolien teoista 4-osaisen mammuttikommentaarin kirjoittaneen Craig Keenerin johtopäätös on se, että Paavali todennäköisesti vapautui Apostolien tekojen luvun 28 kerronnan jälkeen, mutta myöhemmin hänet otettiin uudelleen kiinni ja hänet tapettiin Neron keisariuden aikana Roomassa. Me tiedämme, että Paavali itse olisi halunnut mennä Rooman visiitin jälkeen edelleen länteen, Espanjaan (Room. 15:24, 28) ja varhainen traditio näyttäisi tukevan sitä, että hän pääsi sinne (1 Klemensin kirje korinttilaisille 5:7, kohta 5:4 kertoo Pietarin kuolleen marttyyrina). Kesarean piispa ja kirkkohistorioitsija, jota pidetään kirkon historiankirjoituksen perustajana Eusebius väittää tunnetussa teoksessaan Kirkkohistoria 2.2.1-8, että Paavali kuoli Neron aikaisissa vainoissa Roomassa. Hän viittaa mm. 2. Tim. 4:16-17 argumentoidessaan näkemystään. Asiaa tukisi se, että Paavali kirjoitti Rooman vankeudesta kirjeitä ja niissä hänellä on hyvin optimistinen toivo omasta vapauttamisestaan (Fil. 1:19, 24-25; 2:24 [”olen varma, että jään eloon ja tulen sinne suunnalle itään”]; Filemon 22 [”järjestä minulle majapaikka, sillä toivon, että rukoustenne tähden minun suodaan tulla luoksenne”]). Tertullianus kertoo, että Paavali mestattiin ja Paavalin teot -niminen myöhempi legendanomainen teos toteaa saman. Mestaaminen miekalla sopisi hyvin siihen, että Paavalilla oli Rooman kansalaisuus. Lisäksi eräs Rooman seurakunnan piispa, Gaius nimeltään, totesi 200-luvulla tienneensä, missä kohden Roomaa Pietarin ja Paavalin hautamuistopaikat sijaitsivat: ”Voin näyttää apostolien voitonmerkit. Sillä jos tahdot mennä Vatikaanille tai Ostian tielle, löydät niiden voitonmerkit, jotka ovat perustaneet tämän seurakunnan.”. Eusebius uskoi, että Paavali ja Pietari tapettiin Neron aikana Roomassa, Paavali mestaamalla ja Pietari ristiinnaulitsemalla hänet pää alaspäin ja Sulpicius Severus (kuoli n. 420) toteaa saman.
Rooman seurakunta
Rooma oli koko silloisen maailman keskus, jonne kaikki uskonnot ennemmin tai myöhemmin tulivat. Noihin aikoihin itä oli rikas ja sitä hallitseva länsi köyhä, ja maailmaa hallitseva Rooma eli idästä tulevilla viljakuljetuksilla. Kauppiaat ja merimiehet levittivät hyviä kulkuyhteyksiä käyttäen kristinuskoa kaikkialle Välimeren maihin, pian myös Roomaan.
Roomalaiskirje on kirjoitettu seurakunnalle, jossa Paavali ei ollut koskaan vieraillut. Seurakunta oli syntynyt ilman Paavalin työtä, mahdollisesti jopa kolmattakymmentä vuotta ennen Roomalaiskirjeen kirjoittamisaikaa.
Paavali ei siis ollut Rooman seurakunnan perustaja, eikä hän ollut kirjeen kirjoittamiseen mennessä koskaan vieraillut siellä. Emme tiedä juuri mitään Rooman seurakunnan varhaisista vaiheista. Sen perustajakin on jäänyt meiltä tuntemattomaksi.
Ensimmäisenä helluntaina mainittiin joidenkin kieli-ihmeen kokeneiden tulleen Roomasta (Ap.t. 2:10). Ap.t. 6:9 puhuu vapautettujen orjien synagogasta, jossa varmasti on ollut väkeä myös Rooman huomattavasta juutalaisväestöstä.
Roomassa eli noihin aikoihin varovaisesti arvioiden 50 000 juutalaista, joista merkittävä osa oli saanut Rooman kansalaisuuden vapautuessaan orjuudesta. Juutalaisyhteisön yhteydet Jerusalemiin olivat tiiviit. Heidän käyttämänsä kieli oli laajalti kreikka, joka oli myös yli sadan vuoden ajan Rooman kristillisen seurakunnan valtakieli.
Historioitsija Svetonius kertoo, että keisari Claudius karkotti vuonna 49 Roomasta juutalaiset, jotka mellakoivat ”Chrestuksen yllyttäminä”. Nimet Chrestus ja Kristus äännettiin samoin. Siksi on perustellusti oletettu, että historioitsija on sekoittanut asioita: juutalaisten mellakoiden syynä oli Kristuksen evankeliumi, kun kristittyjä juutalaisia ajettiin ulos synagogista.
Evankeliumi tunnettiin siis Roomassa viimeistään vuonna 49 ja todennäköisesti huomattavastikin aikaisemmin, jopa 30-luvulla. Rooman kristillinen seurakunta astuu ensimmäisen kerran julkisuuteen v. 64, jolloin keisari Nero laittoi Rooman palon kristittyjen syyksi ja teloitti heitä julkisesti.
Paavali ei siis ole perustanut Rooman seurakuntaa eikä tunne sitä henkilökohtaisesti, vaikka hän tunsi monia Roomassa olevia kristittyjä (Room. 16). Ilmeisesti Rooman kristityt eivät muodostaneet yhtä suurta seurakuntaa, vaan useita pienempiä, ja niitä olivat nähtävästi alusta alkaen johtaneet Vanhan testamentin hyvin tunteneet juutalaiset. Paavali puhuttelee kirjeessään sekä pakanoita että juutalaisia; ilmeisesti seurakunnan perusväri on ollut juutalaiskristillinen. Vaikka hän kuitenkin puhuu usein selvästi Mooseksen lain tunteville (esim. Room. 7:1), hän suuntaa välillä suoraan sanansa pakanakristityille (esim. ”Teille, pakanoille, …”Room. 11:13).
Kirjeen kirjoittamisaika ja -paikka
Koska meillä ei ole olemassa suoria vastauksia kirjeen kirjoittamisen aikaan ja paikkaan, selvittäminen on joskus salapoliisin työtä. Tällöin päätelmiä on tehtävä pienten vihjailujen tai sivulauseiden perusteella:
Kirje kirjoitettiin Korintissa vuoden 57 paikkeilla. Paavali oli juuri valmistautumassa vierailemaan Jerusalemissa.
Kirjeestä puhutaan oikeutetusti Paavalin kirjeenä roomalaisille, mutta todellisuudessa Paavali toimi kirjeen sanelijana ja varsinainen kirjoittajana toimi kirjuri Tertius.
Room. 16:22 Minä Tertius, joka olen kirjoittanut tämän kirjeen, tervehdin teitä Herrassa.
Paavalilla oli palveluksensa aikana useita kirjureita apunaan, jotka sanelun mukaan kirjoittivat Paavalin ajatuksia. Näitä henkilöitä olivat ainakin
Soostenes, 1. Kor. 1:1 Paavali, Jumalan tahdosta kutsuttu Kristuksen Jeesuksen apostoliksi, ja veli Soostenes)
Silvanus, Timoteus, 2. Kor. 1:19 Eihän Jumalan Poika, Jeesus Kristus, jota me, minä ja Silvanus ja Timoteus, olemme keskuudessanne saarnanneet, tullut ollakseen "kyllä" ja "ei", vaan hänessä tuli "kyllä"; 1. Tess. 1:1 Paavali, Silvanus ja Timoteus tessalonikalaisten seurakunnalle Isässä Jumalassa ja Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa. Armo teille ja rauha! ja 2. Tess. 1:1 Paavali, Silvanus ja Timoteus tessalonikalaisten seurakunnalle Jumalassa, meidän Isässämme, ja Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa.
Paavalin kirjeitä lukiessamme huomaamme välillä, että Paavali on puhunut tai sanellut hengästyttävän nopeasti ja ajatukset tulevat ikään kuin ryöpyten ja vaikutelmaksi jää, että kirjurin on täytynyt jälkeenpäin vähän oikoa Paavalin sanomisia ja järjestellä lauseita niin kuin raamatunkääntäjätkin vielä tänä päivänä muuttavat alkuperäisiä lauserakenteita selkeämpään muotoon eli ymmärrettävään muotoon.
Nämä Paavalin sihteerit ovat olleet tärkeitä toimijoita Paavalin kirjeiden muistiinmerkitsijöinä, mutta jääneet toisaalta aika vähälle huomiolle.
Tämän Roomalaiskirjeen kirjoittaja Tertius on yksi näistä kirjureista. On oletettavaa, että varmasti – ammattikuntansa ammattiylpeyteen vedoten- hän keskittyi tekemään työnsä hyvin. Emme tosin tunne häntä erityisemmin, sillä hän ilmestyy kuvaan vain tässä ja häipyy sitten historian hämärään.
Voimme kuvitella tekstin viimeistelyä ajatellen, että hän suhtautui työhönsä vakavasti ja teki sen parhaansa mukaan. Ja onnistui. Roomalaiskirje on niin täynnä Hengen inspiraatiota, että myös Tertiuksen on pitänyt soida siinä harmonisesti mukana. Hän on kuin hieno instrumentti Paavalin kädessä, täydellisesti viritetty, juuri siinä sävellajissa hyvin soiva.
Kirjeen aihe ja tarkoitus
Apostolien tekojen pohjalta tiedämme, että Rooman seurakunta oli ollut jo olemassa jonkin aikaan –Pyhän Hengen vuodattamisen seurauksena – Seurakunnan jäsenet muodostuivat osaksi juutalaisista ja osaksi muista kansoista (pakanoista).
Keisari Claudius karkotti Roomasta kaikki juutalaiset ja vasta noin viiden vuoden kuluttua – Claudiuksen kuoltua, he saivat palata takaisin. Tuona aikana seurakunnan tavat ja käytännön olivat muuttuneet erilaiseksi suhteessa aikaisempaan, jolloin juutalaiset olivat seurakunnan enemmistönä.
Claudiusoli määrännyt kaikki juutalaiset lähtemään Roomasta”, ja hän antoi tämän säädöksensä vuonna 49 tai vuoden 50 alkupuolella, 9. hallitusvuotenaan. Roomalainen elämäkertojen kirjoittaja ja historioitsija Suetonius vahvistaa sen, että Claudius karkotti juutalaiset Roomasta (Rooman keisarien elämäkertoja, suom. J. A. Hollo, Porvoo 1960, Claudius, s. 270). Tämän karkotusmääräyksen vuoksi kaksi kristittyä juutalaista, Aquila ja Priscilla, lähtivät Roomasta Korinttiin, jossa he pian saapumisensa jälkeen tapasivat apostoli Paavalin tämän tultua sinne luultavasti vuoden 50 syksyllä. (Ap 18:1–3.) Hallituskautensa alussa Claudius oli suhtautunut juutalaisiin myönteisesti, jopa käskenyt suvaitsemaan heitä ja suonut heille kaikkialla imperiumin alueella monenlaisia vapauksia. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että monet Roomassa asuvat juutalaiset lietsoivat melkoisesti levottomuuksia, minkä vuoksi Claudius karkotti heidät tuosta kaupungista.
Tämä muuttunut tilanne loi paljon erilaisia jännitteitä, joka ilmeni mm. seurakunnan hajaannuksena. Seurakunnassa oltiin eri mieltä mm. siitä, miten ja millaisena Jeesusta piti seurata.
Pitikö viettää sapattia?
pitikö ympärileikkauttaa miespuoliset?
noudattaa ruokasääntöjä?
Roomalaiskirjeen kirjoittamisen syistä on esitetty monta erilaista teoriaa. Perinteisin selitys on ollut se, että kirje on Paavalin opetuksen ja teologian näyttävä yleisesitys. Sitä on pidetty eräänlaisena Paavalin dogmatiikkana, kristillisen opin oppikirjana. Tällaista näkemystä voi perustella tietenkin kirjeen syvällisen sanoman avulla.
Roomalaiskirje sisältää Paavalin opetuksen ihmisestä, Jumalasta, Kristuksesta, Pyhästä Hengestä ja vanhurskauttamisesta – puhumattakaan monista muista aiheista.
Kirje ei kuitenkaan ole kirjoitettu pelkäksi opin esitykseksi. Paavalin opetus näyttää pikemminkin koskevan sitä, miten evankeliumi lahjoitetaan samalla tavalla niin juutalaisille kuin kreikkalaisille.
Paavali kirjoitutti tämän kirjeen tiettyjä tavoitteita silmällä pitäen.
Hajaantunut seurakunta olisi jälleen saatava yhteen ja yhdeksi
Hän myös toivoi, että Rooman seurakunnasta tulisi tukikohta hänen työlleen kauas länteen aina Espanjaan asti.
Roomalaiskirje on lisäksi myös lähetystyön kirje. Kuten edellä on todettu, Paavali suunnitteli uusien lähetysmatkojen järjestämistä. Hänen silmissään väikkyi Espanja. Kirje on siis samalla diplomaattinen kirje, jonka avulla Paavali rakentaa yhteyttä Roomaan. Hän toki tuntee sieltä monia läheisiä kristittyjä. Uusien lähetysmatkojen tueksi hän tarvitsee kuitenkin laajat joukot. Siksi Paavali haluaa kirjeensä avulla luoda yhteydet Rooman kristittyihin, jotta he varustaisivat hänet Espanjassa tehtävään työhön.
Roomalaiskirjeen lukijalle käy pian selväksi, että Paavali käsittelee kirjeessä Israelia ja kärsimyksen ongelmaa. Teologinen tausta on siten syynä siihen, että kirjeen alkulukujen keskeiseksi ongelmaksi nousee kysymys Jumalan uskollisuudesta – siis kuuluisa teodikean ongelma - Teologian ja uskonnonfilosofian paradoksi, ongelma tai perustelu, jossa lähtökohtana on kristinuskon näkemys kaikkivaltiaasta ja kaikkihyvästä Jumalasta sekä syntiinlankeemuksen alaisesta maailmasta.
Miksi Jumala ei pelasta omaa kansaansa? Miksi hän ei poista pahaa maailmasta? Eikö Jumala halua sitä, vai eikö Hän kykene siihen? Onko Jumala on hylännyt oman kansansa? Vaikeat ja suuret kysymykset leijuvat synkkinä Roomalaiskirjeen taustalla. Eikö Jumala halua pelastaa omia valittujaan, Abrahamin ja Mooseksen jälkeläisiä?
Nämä kysymykset ovat juuri niitä, joita juutalaiset ovat itse pohtineet suurten profeettojen kirjojen äärellä vuosisatojen ajan.
Roomalaiskirje on hyvin opillinen ja teologinen kirje. Usein onkin sanottu, että ennen kirjeen lukemista olisi hyvä muodostaa jonkinlainen käsitys Paavalin opetuksen pääajatuksista. Monet hänen käyttämistään avaintermeistä olisi myös syytä tunnistaa, jotta kirjeen sanoma olisi antoisampi, ja usein melko mutkikkaasta ajatusrakennelmasta saisi paremmin selvää. Näiden oppituntien aikana nämä pääajatukset ja termit tulevat tutuksi.
Näiden pohjalta syntyi siis Paavalin yksityiskohtaisin evankeliumin selitys, jonka teologinen ravintoarvo on ihan omaa luokkaansa.
Uskonpuhdistaja Martti Lutherille juuri tämän kirjeen avaama näköala uskosta vanhurskauttamiseen oli keskeinen lähtökohta reformaation eli uskonpuhdistuksen käynnistymisessä. Martti Luther on todennut, että vaikka koko Raamattu poltettaisiin, mutta meille jätettäisiin Johanneksen evankeliumi ja Roomalaiskirje, ei mitään olennaista olisi menetetty, sillä niihin sisältyy tärkein tieto, mitä ihmisille on Jeesuksesta ja pelastuksesta annettu. Hän myös sanonut, että jokaisen kristityn pitäisi osata Roomalaiskirje ulkoa.
Raamatun jakeiden 1:1-7 tutkiminen
Lue Roomalaiskirjeestä jakeet 1:1-7.
Malttamattomina lukijoina saatamme ikään kuin juosta Roomalaiskirjeen alun tervehdysosuuden läpi, vaikka juuri tässä kirjeessä se on äärimmäisen tärkeä, joten pysähdytäänpä siihen hetkeksi. Kirjeen alkaa hyvin majesteettisesti. Paavali on profeettojen tavoin kutsuttu ja erotettu tehtäväänsä. Hän ei kulje omissa nimissään. Hän on Jumalan evankeliumin sanansaattaja ja hän on täysin riippuvainen Kristuksesta tässä apostolintehtävässään.
Paavali kirjoittaa vieraalle seurakunnalle, jonka taustalla vaivaavat jännitteet juutalaiskristittyjen ja pakanakäännynnäisten välillä. Siksi ei ole aivan selvää, miten hänen kirjeensä sanoma otettaisiin vastaan. On siis todennäköistä, että tällaisten syiden johdattamana apostoli aloittaa kirjeensä harvinaisen intensiivisesti ja syvällisesti. Kirjeen ensimmäiset sanat, lauseet ja jakeet hyppäävät suoraan syvään päätyy ja sisältävät Paavalin sanoman ytimen. Hän nostaa esille pelastuksen evankeliumin ja kuvailee seurakuntalaisten silmien eteen Jumalan valtakunnan kalleimmat aarteet.
Roomalaiskirjeen alku on tiivistä tekstiä, jossa jokainen sana on tärkeä. Se on kuin sanaluettelo, jonka avulla Paavali määrittelee tehtävänsä hyvin yksityiskohtaisesti. Aloitus on raju. Kreikankielinen kirje alkaa yksinkertaisesti sanoilla ”Paavali, orja”. Paavali ei tyydy mainitsemaan tehtävästään apostolina muiden kirjeiden tapaan ikään kuin sivulauseena (1.Kor. 1:1; Gal. 1:1).
Hän lähettää lukijoille itsestään aivan erityisen viestin puhumalla tai vertaamalla itseään orjaan.
1. Ilmaisu Jeesuksen Kristuksen orja "(dūlos)" viittaan VT:iin, missä sitä on käytetty Jumalan profeetoista ja palvelijoista. Vanhan testamentin mukaan
a. Mooses oli Jumalan orja (2. Kun. 18:12; Dan. 9:11),
b. profeetta Nehemia kuvasi itseään samalla nimityksellä (Neh. 1:6).
c. Jeremia puolestaan kutsuu kaikkia profeettoja Jumalan orjiksi (Jer. 7:25)
2. Kutsuttu apostoli - sanan varsinaisessa, täydessä merkityksessä. Hän on, kuten nuo 12 Israelin apostolia, välittömästi Herran kutsuma (Apt. 9:1; Gal. 1:1,12). Vaikkakin kuin ”keskosena syntynyt” (1. Kor. 15:8).
a. Sana erotettu on alkukielisenä tässä kohtaa Perfekti-muodossa [aforidzo] jolloin se tarkoittaa, että erottaminen on vaikutukseltaan kestävä.
j 1-2. Hänen julistuksensa yhteys profeettoihin on jatkumo. Paavalin julistama evankeliumi on samaa profeettojen julistamaa evankeliumia. Hän elää lupausten ja pelastushistorian ketjussa. Jumalan työ ei ole ollut salattua, vaan kaikki on ilmoitettu jo aikaisemmin. Tämä evankeliumi on samalla Jeesuksen evankeliumi.
j 3-4. Paavali siirtyy tarkastelemaan evankeliumin sisältöä puhuen Kristuksen ylösnousemuksesta. Jakeiden lauseet ovat kuitenkin perin monimutkaisia, ja niiden kääntäminen on osoittautunut monelle käännöstyötä tekevälle hyvin hankalaksi.
o Inhimillisen syntyperänsä puolelta hän oli Daavidin jälkeläinen; pyhyyden Hengen puolelta hän oli Jumalan Poika, jolla on valta, ylösnousemuksessa tähän asemaan asetettu
Kohta on vaikeaselkoinen myös kreikankielisessä muodossa. Siinä on harvinaisia sanoja, lauseet eivät oikein tottele kielioppia ja substantiivit esiintyvät ilman artikkelia. Raamatun tutkija Timo Eskola tuo esille, että monet tutkijat ajattelevat Paavali lainaavan tässä eräänlaista uskontunnustusta, joka on ollut alkukirkossa tunnettu. Sen muoto on vakiintunut jo ennen Paavalia.
Alkutekstin sanatarkka seuraaminen auttaa hieman kohdan selittämistä. Ensimmäisessä lauseessa sanotaan, että Poika on ”lihan puolesta tullut Daavidin siemenestä”. Tämä antaa selvän viestin kirjoitusten toteutumisesta (j.2). Meidän tulee siirtää katseemme VT:n kuningasideologiaan ja sen teksteihin esim. Psalmi 2, jossa mainitaan Jumalan Poika tai Naatanin profetiaan (2. Sam. 7:12–14), jossa puhutaan Daavidin jälkeläisen (siemenen) kuninkaaksi korottamisesta (j.12) sekä kutsutaan kuningasta Jumalan pojaksi (j.14).
Toisen lauseen mukaan Jeesus on ”asetettu Jumalan Pojaksi voimassa”. Vanhemmassa tutkimuksen mukaan lause tarkoittaisi Jumalan Pojaksi tekemistä, vaikka sellaisesta ei kohdassa kielellisesti olekaan puhe. Nykytutkimus liittää ensimmäisen lauseen tapaan tämän kuningasideologiaan. Jumalan Pojaksi ”asettaminen” merkitsee tällöin hallitsevaan asemaan eli kuninkuuteen korottamista. ”Jumalan Poika voimassa” merkitsee siten sisällöltään samaa asiaa kuin ”Daavidin jälkeläisen kruunaaminen kuninkaaksi”. Näin nämä kaksi lausetta ovat nyt sisällön osalta täysin rinnakkaisia.
Näillä perusteilla voitaisiin käännös suomentaa seuraavasti:
“erotettu julistamaan Jumalan evankeliumia, jonka tämä edeltäpäin lupasi profeettojensa suulla pyhissä kirjoituksissa, hänen tulossa olevasta Pojastaan, tästä syntyperäisestä Daavidin jälkeläisestä, Pyhän Hengen valtaan asettamasta Jumalan Pojasta, kuolleiden ylösnousemuksen aloittajasta, Jeesuksesta Kristuksesta meidän Herrastamme.”
j5. Ajatus kuuliaisuudesta nimenomaan Jeesuksen nimeä kohtaan esiintyy vain tässä kohden. Muuten tämä melko harvinainen termi esiintyy esimerkiksi Apostolien teoissa merkiten erityisesti kärsimistä Jeesuksen nimen tähden (Ap.t. 5:41; 9:16; 15:26; 21:13).
Roomalaiskirjeen rinnakkaiskohtien valossa näyttäisi siltä, että Paavali käyttää kuuliaisuuden ajatusta täysin identtisenä ja vaihtoehtoisena sanan usko kanssa (5:19; 6:16; 15:18). Tämä huomio ei saa kuitenkaan johtaa siihen, että koko ilmauksen ajateltaisiin olevan synonyyminen sanalle usko. Myös sanan ”kuuliaisuus” *sanakirjamerkitys on otettava vakavasti. Sanana se tuo selvästikin usko – teemaan lisämerkityksen.
* Sanan "kuuliaisuus" sanakirjamerkitys viittaa tottelevaisuuteen, noudattamiseen ja alistumiseen. Se kuvaa kykyä tai ominaisuutta toimia ohjeiden, käskyjen tai sääntöjen mukaisesti sekä osoittaa kunnioitusta auktoriteetteja kohtaan. Kuuliaisuus voi ilmetä erilaisissa konteksteissa, kuten yksilön suhteessa vanhempiinsa, opettajiinsa, työnantajiinsa, uskonnollisiin opetuksiin tai yhteiskunnallisiin normeihin. Tämä käsite korostaa toisten ohjeiden seuraamista ja niiden noudattamista, joka voi perustua siihen, että ymmärretään ohjeiden olevan oikeudenmukaisia, hyödyllisiä tai välttämättömiä.
Paavalin teologiaa laajemmin ajatellen on ilmeistä, että hän pitää uskonkuuliaisuutta ilmeisenä vastakohtana lain teoille. Uskonkuuliaisuus sanaa voisi pitää rinnakkaisena ilmaukselle ”uskossa kuuleminen” (Gal. 3:2, 5). Kuuleminen ja kuuliaisuus eivät kuitenkaan ole sama asia, eikä näitä termejä voi täysin samastaa.
Kreikankielisessä VT:ssa eli Septuagintassa kuuliaisuutta tarkoittava sana merkitsee myös vastausta (esim. 2. Sam. 22:36). Sana on täten sijoittunut juutalaisessa kulttuuripiirissä laajaan myönteistä toimintaa kuvaavaan merkityskenttään. Uskonkuuliaisuus on edelleen kuuliaisuutta Jeesuksen nimeä kohtaan. Tästä syystä kuuliaisuutta ei voi pitää pelkkänä kuulemisena, vaan termillä on ehdottomasti aktiivinen luonne.
Uskonkuuliaisuuden kohdistaminen nimenomaan Jeesuksen nimeen tuo esille selvän Kristus-keskeisen tavoitteen. Vanhassa testamentissa nimi–tematiikan keskuksessa on Jumalan nimi. ”Nimi” asuu temppelissä (esim. 1.Kun. 8:16; 2.Aik. 6:5), se pyhitetään (esim. Jes. 29:23) ja sitä kunnioitetaan (esim. Ps. 29:2; 66:2). Lisäksi VT:ssa eskatologiassa odotetaan myös pakanakansojen lopulta kumartuvan kunnioittamaan Jumalan nimeä (esim. Ps. 86:9; Mal. 1:11). Paavalin teologiassa ja ilmeisesti myös häntä edeltäneessä traditiossa Jeesus saa sellaisen aseman, mikä aikaisemmin on ollut ainoastaan Jumalalla.
Tiivistelmänä voidaan todeta, että alkutervehdyksessä Paavali on esitellyt itsensä kirjeensä vastaanottajille ja määritellyt tarkoin julistamansa evankeliumin. Sen kuusi perustotuutta ovat seuraavat:
1. Sen alkuperä on Isä Jumala; evankeliumi on Jumalan evankeliumi
2. sen ydin on Jeesus Kristus, sillä se on Jumalan evankeliumi Pojastaan
3. sen varmuutena on Raamattu, profeettojen ja apostolien todistus
4. sen vaikutin on Kristuksen nimi ja Jumalan kunnia
5. se koskee kaikkia kansakuntia
6. sen päämäärä on uskonkuuliaisuus.
On vaikea kuvitella, että joku onnistuisi sisällyttämään 7 jakeeseen enemmän asiaa kuin mitä Paavali on onnistunut tekemään Roomalaiskirjeensä alkutervehdyksessä vrt. Twiitti*
* Yhden twiitin merkkimäärä saa olla enintään 280 merkkiä. Viestin lyhyyden takia twiittien täytyy olla ytimekkäitä.
Raamatun jakeiden 1:8-15 tutkiminen
Lue Roomalaiskirjeestä jakeet 1:8-15.
j. 8-10 Paavalin kyky luoda yhteyttä uuteen seurakuntaan on hämmästyttävä. Hänellä on aito ja syvä lähetystyöntekijän asenne. Apostoli valmistelee tulevaa yhteyttä rukoillen ja hän pitää jo edeltä käsin huolta seurakuntalaisista. Hän iloitsee siitä, että usko Kristukseen yhdistää häntä Rooman uskovien kanssa. Kaupunki on hänen lähetysmatkojensa tavoitteena ja sieltä hän toivoi evankeliumin leviävän taas uusille alueille.
Paavali kyllä tapojen mukaisesti kiittää seurakunnan uskosta, mutta hänen ajatuksensa ei ole pinnallinen. Rooman uskovat ovat löytäneet Kristuksen ja päässeet Jumalan valtakuntaan. Usko oli ja on edelleen kristityn tuntomerkki. Tuon ajan tilanteessa se ei ollut pelkkä diplomaattinen kohteliaisuus sanoa, että jonkin seurakunnan uskosta kerrotaan kaikkialla. Todistus Kristuksesta oli elävän seurakunnan tuntomerkki. Meidän ei roomalaiskirjeen äärellä tule unohtaa, että kysymys uskosta saattoi olla joissain tilanteissa elämän ja kuoleman kysymys.
Paavalin esirukous seurakunnan puolesta nostaa esille erittäin mielenkiintoisen piirteen hänen toiminnastaan. Hän pitää rukousta seurakuntien puolesta kiinteänä osa hänen työtään. Juutalaisena oppineena hän ilmeisesti rukoili yhä tiettyjen rukoushetkien mukaan.
Tavallisesti se tapahtui aamulla, päivällä ja illansuussa iltauhrin aikaan. Tosin Paavali ilmaisee kirjeissään rukoilevansa myös mitä epätavallisimmissa paikoissa ja tietenkin myös yhteisissä kokouksissa.
Rukousten avulla hän valmisteli matkaa Roomaan. Apostolien teoissa kerrotaan usein, että Paavali kulki lähetysmatkoillaan rukousten johdattamana – minä johdatan niitä, jotka rukoillen kulkevat (Jer. 31:9).
Paavali eli siis rukoillen. Hän aloitti työnsä rukouksella ja päätti sen rukouksella ja niiden välissä kantoi työtään rukouksin.
j. 11-12. Aikooko Paavali lähestyä seurakuntaa karismaatikkona, jolla olisi jonkinlainen henkilahjojen tuottama auktoriteetti seurakuntalaisiin nähden?
Paavalin käyttämä termi ”hengellinen lahja” (kharisma) ei tässä yhteydessä tarkoitakaan armolahjaa yliluonnollisen henkilahjan merkityksessä, kuten eräissä muissa yhteyksissä. Nyt se näyttää tarkoittavan evankeliumia Jumalan armolahjana. Tässä merkityksessä sana esiintyy myöhemmin luvussa 5:15. Siinä Jumalan armolahja on Kristuksen lahjavanhurskaus, joka pelastaa syntisen lankeemuksen tuottamasta kuolemasta ja kadotuksesta.
Jokaisen uskovan sisäinen taistelu lihallisen mielen haluja vastaan ja ulkonainen kamppailu kristinuskon vastustajia vastaan uhkaavat ajaa ihmisen epätoivoon. Lääke tähän on Paavalin mukaan ilo yhteisestä uskosta. Paavalin Hengellinen lahja on siis vahvistaa uskovia. Tämän aiheen kanssa Paavali on uskollinen lähes jokaisessa kirjeessään. Armo vahvistaa enemmän kuin piiska.
j. 14-15. Olen velassa sekä kreikkalaisille että barbaareille, sekä viisaille että tyhmille
tämä viisas-tyhmä ei tarkoita tässä ihmisten älykkyyttä vaan sitä, minkä verran heillä on ollut mahdollista opiskella
Paavalin työnäyn piiriin kuuluivat kaikki sen ajan kansat. Siitä kertoo ilmaus ”sekä kreikkalaisille että barbaareille”. Kreikkalaiset pitivät itseään sivistyneenä ja muita parempana kansana. Rooman valtakunnassa vanha nimitys ”kreikkalaiset” oli säilynyt eräänlaisena herrakansan leimana. Sitä käytettiin, vaikka poliittisessa mielessä oltiinkin nyt roomalaisia. Barbaareiksi puolestaan nimitettiin erityisesti idän kansoja, meedialaisia ja persialaisia, joiden kieli oli kreikkalaisille käsittämätöntä.
Kreikan mahtavan viisauden, suurten mestarien ja filosofikoulujen vastakohtana barbaareita pidettiin tyhminä kansoja, joilla ei ollut maailmalle mitään annettavaa. Nimitys oli jo tuohon aikaan halventava, millaiseksi se nykyäänkin mielletään.
Kirjeen tarkoituksen tutkiskelu haastaa meidät kysymään oman aikamme kristityiltä; meiltä itseltämme. Miten on meidän intomme laita evankeliumin eteenpäin viemiseksi? Ymmärrämmekö velkamme suhteessa niihin miljooniin ihmisiin, joille kukaan ei ole kertonut sanallakaan heidän syntiensä sovittaneesta Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta.
Raamatun jakeiden 1:16-17 tutkiminen
Lue Roomalaiskirjeen jakeet 1:16-17.
Roomalaiskirjeen avausjakso huipentuu kuuluisaan määritelmään evankeliumista. Paavali tuo sen avulla uuden näkökulman ensimmäisten jakeiden Kristus-keskeiseen opetukseensa. Hän avaa myös kirjeensä tulevia teemoja puhumalla Jumalan vanhurskaudesta. Paavalin opetuksen teologinen sisältö alkaa nyt nousta esiin. Jumalan voima on evankeliumissa, joka pelastaa syntisen. Ihmistä eivät auta hänen omat pyrkimyksensä - Usko Kristukseen riittää.
Paavali luotti siihen, että tämän maailman viisauden keskelläkin Kristuksen evankeliumi menestyy ja tuo ihmisiä Jumalan luo. Hän tiesi kyllä hyvin, että kreikkalaiset ”etsivät viisautta” ja halveksisi ristin sanomaa ja sanoisi sitä hullutukseksi (1 Kor 1:18). Usko Kristukseen ei ole päättelyä, eikä se synny filosofisen pohdinnan tuloksena. Mutta itse hän oli vakuuttunut siitä, että evankeliumi sisältää kaiken, mitä ihminen tarvitsee. Hän ei käyttänyt inhimillisen viisauden sanoja. Vastakkainasetteluja pelkäämättä hän piti sanomaa esillä ja iloitsi siitä hedelmästä, jonka se tuotti.
j. 16 Paavali oli ehkä jo Antiokiassa sisäistänyt Markuksen evankeliumissakin olevat Jeesuksen sanat: ”Joka tämän uskottoman ja syntisen sukupolven keskellä häpeää minua ja minun sanojani, sitä on Ihmisen Poika häpeävä, kun hän tulee Isänsä kirkkaudessa pyhien enkelien kanssa.” (Mark. 8:38).
Koko Roomalaiskirjeen ensimmäinen luku viestii tätä majesteettisen lauseen sanomaa. Tämä evankeliumi erottaa ihmiset Jumalan valtakunnan rajan kahdelle puolelle. Uskoton ja syntinen sukupolvi jäi tuomion alle, mutta joka ei hävennyt evankeliumia, vaan piti sitä ilona ja kunniana, saavuttaa pelastuksen.
Toisaalta, jos asiassa ei olisi jollakin tapaa häpeämisen aihetta, Paavalin ei olisi tarvinnut sitä nostaa esille. Inhimillisesti ajateltuna on ymmärrettävää suhteutettuna tai katsottuna sen ajan kulttuuriin läpi, että ristinkuolema tuotti vähintäänkin nolouden tunteen siitä puhuessa. Ristinkuolema oli mitä häpeällisin asia: Ne kuvat, joita näemme alttareilla ristiin naulitusta Jeesuksesta ovat äärimmäisen siistejä jopa kiiltokuvamaisia. Todellisuudessa ristiinnaulitut ruoskittiin pahan päiväisesti, kidutettiin ruumiillisesti jo ennen ristiinnaulitsemista sekä heitä häpäistiin kaikin mahdollisin keinoin. Tästä syystä heidät mm. ristiinnaulittiin täysin alastomina, jotta ihmiset näkisivät heidän tahrivan itsensä ulostuksellaan. Väkivaltaisessa kuolemassa ennen kuolemaansa ihminen usein ulostaa ja virtsaa kouristuksen omaisesti.
"sillä se on Jumalan voima" - Paavali puhuu evankeliumista usein voimana = dynamiittina (lat.). Tämä lause heijastaa Paavalin näkemystä evankeliumin merkityksestä ja voimasta. Hän viittaa siihen, että evankeliumi on sanoma Jeesuksen Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta syntien anteeksiantamiseksi ja pelastukseksi, ja on Jumalan voima, joka tuo pelastuksen niille, jotka uskovat siihen.
Paavali siis uskoi, että evankeliumi oli voimakkaampi kuin ihmisen viisaus tai kyvyt. Se oli voimaa tuoda ihmiset Jumalan yhteyteen, muuttaa heidän sydämensä ja elämänsä sekä tarjota ikuisen pelastuksen mahdollisuuden. Evankeliumi on Jumalan voimakas työkalu muuttaa ihmisiä, koska se perustu Jumalan rakkauteen ja armoon.
Tämä lause korostaa myös evankeliumin universaaliutta, sillä Paavali mainitsee juutalaiset ja kreikkalaiset, mikä kattaa laajasti erilaiset kulttuurit ja taustat. Evankeliumi oli tarkoitettu kaikille ihmisille, riippumatta heidän alkuperästään tai taustastaan.
Mielenkiintoista se, että Paavali näyttää samastavan Evankeliumin voiman myös ylösnousemuksen voimaan. Jumalan voima on siis luomisvoimaa, se synnyttää elämää kuolleista. Erilaisten inhimillisen voimannäytön kannattajille hän halusi muistuttaa, että Jumalan voima on sanassa (1. Kor. 1:18). Sama ajatus on ilmeinen Roomalaiskirjeessä. Sanoma Jumalan Pojasta on Jumalan uutta luova voima.
Yhteenvetona voidaan sanoa, että Paavali tarkoitti sanoillaan, että evankeliumi on Jumalan voima, että se on voimakas väline tuomaan pelastuksen ja muuttamaan ihmisten elämää uskon kautta Jeesukseen Kristukseen.
Rovasti M. Väisänen toteaa RM-kommentaarissaan hyvin, että evankeliumin julistajat ensisijainen tehtävä on huolehtia siitä, että julistamansa evankeliumi on raamatullista sanomaa Kristuksesta. Julistuksen seurauksista ja tuloksista vastaa evankeliumin päähenkilö Jeesus itse. Tämän tiedostaminen on suunnattoman vapauttaa julistajalle.
ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat, ensin juutalaisille, sitten myös kreikkalaisille.
Miksi evankeliumi tuottaa pelastuksen? Pelastus (sooteeria) on niin tuttu sana, että sen kohdalla on syytä hieman pysähtyä. Ensinnäkin voidaan muistaa, että kaikki juutalaiset eivät odottaneet kuoleman jälkeistä elämää. Heille uskonto ja Jumalan laki olivat maallisen elämän ajaksi tarkoitettuja asioita. Pelastuksesta puhuminen tuo siten eskatologian (oppi viimeisistä tapahtumista) esille. Silloin uskotaan maailman loppuun, Jumalan tuomioon ja kuoleman jälkeiseen elämään.
Pelastuksen ajasta puhuivat jo profeetat. Esimerkiksi:
Jesajan kirjassa Iisain sukuun luvattiin Daavidin jälkeläinen, Messias-kuningas, joka toisi pelastuksen ajan (Jes. 11:1-12:3).
Samaa sanomaa julistaa Jeesuksenkin lainaama kohta, jossa luvataan sokeiden silmien avautuminen viimeisinä aikoina: Herra tulee ja pelastaa ihmiset (Jes. 35:1-6).
Tätä samaa pelastusta saarnaa Paavali, kun hän kirjoittaa esim. Tessalonikan seurakunnalle: ”Jumala ei ole tarkoittanut, että saisimme osaksemme vihan vaan että pelastuisimme Herramme Jeesuksen Kristuksen tullessa” (1. Tess. 6:9).
Opetuksellaan Paavali jatkoi siten Jeesuksen opetusta pelastuksen lahjasta. Erityisen merkittävää on huomata, että kirjeen alusta lähtien Paavali rinnastaa juutalaiset ja kreikkalaiset. Pelastuksen suhteen näillä ei ole eroa. Tällainen väite on olennaisen tärkeä ajatellen perinteistä juutalaista käsitystä pakanoista. Paavali palaa aiheeseen monta kertaa roomalaiskirjeen aikana.
j.17. Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niin kuin kirjoitettu on: "Vanhurskas on elävä uskosta".
Seuraavaksi Paavali nostaa esille yhden kirjeensä avaintermeistä. Hän puhuu ”Jumalan vanhurskaudesta”. Jumalan vanhurskaus on Paavalin mukaan Jumalan ominaisuus, joka tulee näkyviin hänen teoissaan. Se ei tarkoita Jumalan toimintaa tuomarina, vaikka ajatus vanhurskaudesta oikeudenmukaisuutena houkuttelisi ajattelemaan niin. Jo VT:ssa Jumalan vanhurskaus tarkoittaa hänen pelastavaa työtään, pelastustekoaan (5. Moos. 33:21; 1. Sam. 12:7; Ps. 103:6).
Esimerkki ” (Ps. 89:16-17; 1938 käännös) “Autuas se kansa, joka tuntee juhlariemun... sinun vanhurskautesi voimasta heidät korotetaan.
Tämä vanhurskaus merkitsee tietysti samalla oikeuden toteutumista: “hän tulee tuomaan oikeutta, hallitsemaan vanhurskaasti maata” (Ps. 96:13). Myös profeetta Jesaja julisti pelastuksen tulevan Jumalan vanhurskauden kautta: “Minun oikeuteni lunastaa Siionin, minun vanhurskauteni sen asukkaat.” (Jes. 1:27).
Jakeen 17 ajatus on periaatteessa yksinkertainen. Jakeessa todetaan, että Jumalan vanhurskaus ”ilmestyy” eli se paljastetaan (apokalyptetai) ihmisille aivan tietyn tapahtuman välityksellä. Tuo tapahtuma on tietenkin Kristuksen sovitustyö ja pääsiäisenä hankittu voitto kuolemasta, joihin kirjeen alku on jo viitannut.
§ Jumalan vanhurskaus paljastetaan nimittäin evankeliumissa (en autoo; taaksepäin viitaten: ”siinä”).
Tämä jumalallinen ilmoitus ei Paavalin mukaan ole mielivaltainen, vaan sitä tukee profeetallinen lupaus kirjoituksissa. Profeetta Habakukin lause * 2:4 ”… mutta vanhurskas on elävä uskostansa.” ilmaisee Paavalin mukaan evankeliumin sisällön ja pelastuksen perusteen. Näin Habakukista tulee uskonvanhurskauden todistaja. Paavali on käyttänyt tätä samaa tekniikkaa – viittausta VT:n profeetoihin - muuallakin. Kohta on tärkeä, sillä Paavali on käyttänyt myös Galatalaiskirjeessä (3:11). Viittaus on siis mitä loistavin Paavalin tarkoitusperiä ajatellen.
Uskon korostaminen näkyy myös jakeen 17 monitulkintaisesta ilmauksesta ”uskosta uskoon” (ek pisteoos eis pistin). Paavalin opettama asia on sinänsä yksinkertainen, vaikka Itse ilmaus on moniselitteinen.
Prepositioiden synnyttämän mielikuvan perusteella ilmauksen on useimmiten katsottu kuvaavan jonkinlaista kehityskulkua tai vähintäänkin kahden eri asian välistä suhdetta. Selitys on kuitenkin yksinkertaisempi.
Vastaavia muotoiluja esiintyy Paavalin tekstissä myös toisaalla. Selkeimmät esimerkit löytyvät toisesta Korinttilaiskirjeestä (2. Kor. 2:16).: ”Se on toisille kuoleman haju, joka tuo kuoleman (ek thanatou eis thanaton), toisille elämän tuoksu, joka tuo elämän (ek zooees eis zooeen).” Kyseessä näyttää olevan kaksinkertainen, sisällön merkittävyyttä vahvistava ilmaisu: “näille tuoksu todelliseksi kuolemaksi, näille taas tuoksu todelliseksi elämäksi”. Kyseessä on mitä ilmeisimmin semitismi*, jonka taustalta löytyvät heprean prepositiot (min - al) ja Kreikankielisessä käännöksessä se saa muodon ek - eis. Prepositioita käytetään Septuagintassa esimerkiksi kohdassa Ps. 84:8 “he käyvät voimasta voimaan” (ek dynameoos eis dynamin). Paavalin kohdalla kyseessä on siten uskon korostaminen.
* "Semitismi" viittaa usein juutalaisten ja arabi- tai lähisidonnaisten kansojen kielelliseen, kulttuuriseen ja historialliseen ryhmään liittyviin ominaispiirteisiin. Termi juontaa juurensa "Semitic" -kieliperheeseen, johon kuuluvat esimerkiksi heprea, arabia, aramea ja amhara. Nämä kielet ovat peräisin Lähi-idästä ja ovat historiallisesti liittyneet alueen eri kansojen ja kulttuurien identiteetteihin.
On tärkeää erottaa "semitismi" ja "antisemitismi" toisistaan Siinä missä semitismi viittaa semittisiin kieliperheisiin ja kulttuureihin niin antisemitismi viittaa negatiiviseen ja vihamieliseen asenteeseen juutalaisia kohtaan.
Jos kääntäisimme Roomalaiskirjeen dynaamisesti, se kuuluisi näin: “Evankeliumissa paljastetaan Jumalan vanhurskaus: se on uskosta ja vain uskosta”. Evankeliumi Kristuksesta on Paavalille osoituksena siitä, että Jumalan pelastusteko on rajattu yksinomaan uskoon.
Tämä Paavalin käyttämä lause ”Uskosta vanhurskas saa elää” on siinä määrin omaperäinen, että siitä on tullut hänelle suoranainen tunnuslause, joka toistuu eri kirjeissä. Paavali kyllä varmasti tiesi kreikankielisen Vanhan testamentin, Septuagintan, version poikkeavan alkutekstistä. Ja hän olisi voinut tällaisessa yhteydessä käyttää myös Septuagintan tekstiä. Mutta, koska Paavali on kuitenkin valinnut sanansa toisin, on oikeutettua olettaa, että hän on tehnyt sen teologisin perustein. Mikä siis oli Paavalin tavoite Habakukin lainauksen käytössä?
Koska Jumalan vanhurskaus paljastetaan evankeliumissa, on Jumala jo profeetta Habakukin kautta ilmoittanut, että oikea Jumalan lahjoittama vanhurskaus on uskonvanhurskautta.
Mitä vanhurskauttaminen tarkoittaa? Sana “vanhurskaus” ja verbi “vanhurskauttaa” ovat aina olleet suomen kielessä hieman hankalia. Kreikan sanasta dikaiosynee tehty suomennos van/hurskas on meille hieman vaikeaselkoinen. Etymologiaa ajatellen pelkän sanan perusteella ei voi päätellä, mikä sen teologinen merkitys on – yhtä vähän kuin “lohikäärmeen” tai “jalopeuran”. Mitä vanhurskaus ja vanhurskauttaminen sitten merkitsevät kielitieteellisessä ja historiallisessa mielessä? Sanan juuri dik- on juridinen ja sanaryhmän sanat viittaavat myös Raamatun tekstissä esimerkiksi oikeuden tuomioon ja tuomariin. Vanhurskas dikaios on ihminen, joka on niin täydellisesti viaton ja puhdas, että välttyy tuomiolta (Jumalan) tuomioistuimessa, jossa tuomarina on tietenkin Jumala itse, ja lakikirja jonka mukaan tuomitaan on toora, Jumalan rakkauden laki.
Teologisesti katsoen vanhurskaus tarkoittaa enemmän. Vanhurskas ihminen on paratiisin viaton alkuihminen, joka ei tiedä synnistä. Hänen vanhurskas (dikaios) elämänsä heijastaa täydellisesti Jumalan rakkauden lakia ja hän itse rakastaa Jumalaa koko sydämestään.
Suomen kielestä on vaikea löytää hyvää vastinetta vanhurskauttamistermistölle. Jos sellainen olisi, sitä olisi jo moneen kertaan käytetty. Kielitoimistosta ei ole meille apua. Sen sivusto toteaa Jumalasta tämän sanan kohdalla: ‘ehdottoman oikeamielinen’, ‘pyhyydessään täydellinen’ ja ihmisestä: ‘Jumalalle kelpaava’.
Mitä sitten voidaan sanoa Raamatun tekstien perusteella sanan alkuperäisestä ajatuksesta? Substantiivi ‘vanhurskaan’ synonyymeja ovat: ‘synnitön’, ‘viaton’, ‘virheetön’ ja ‘turmeltumaton’. Yksi hyödyntämätön mutta sisällöltään tärkeä käsite olisi ‘pyhyys’ vrt. Pyhä papisto
Ongelman ydin lienee siinä, että suomen kielestä puuttuvat myönteiset ihmisen olemusta kuvaavat juridiset sanat. Mieleen tulevat lähinnä vain ‘oikeamielinen’ ja ‘oikeudenmukainen’, mutta kumpaakaan ei käytetä uskonnollisessa merkityksessä. Jos Paavalin tekstejä käännettäisiin käyttämällä vain “oikeamielistä”, teologinen lopputulos olisi melko laimea.
Vanhurskauttamisen käsite on vaikea, koska se on paradoksi. Sana paljastaa yhtäaikaa sekä paratiisin puhtaan viattomuuden että suunnattoman syvän vanhurskauttamisen tarpeen. Langennut ihminen, joka etsii ja tarvitsee vanhurskautta, ei sitä koskaan omin keinoin saavuta.
Raamatullisen vanhurskauden käsitteen pohtiminen ja tarkasteleminen esimerkiksi rakkauden lain avulla johtaa vain kielteiseen lopputulokseen. Syntisen ihmisen on vaikea ymmärtää, saati hyväksyä, että todellisen synnittömän viattomuuden voi saada vain lahjaksi. Kristityn onkin etsittävä “kaita tie” kahden äärilaidan väliltä.
Jos kuvittelemme Hengen uudistaneen meidät sellaiseen täydellisyyteen, että emme enää tekisi syntiä, olemme hakoteillä. Toisaalta emme saa kuvitella, että varmuutta pelastuksesta ei anneta. Vanhurskauttaminen ei ole prosessi eikä se ole sama asia kuin jatkuva pyhityksen tien tulos. Omaa valintaa ei myöskään tarvitse todistella sinnikkäällä omien uskonnollisten sääntöjen keksimisellä.
Lyhyesti siis uskoon tultuamme, saamme pukea Kristuksen hankkiman ja Jumalan hyväksymän vanhurskauden lahjana ja nyt hän näkee meidät Poikansa sovitustyön läpi täydellisen vanhurskaana.
Lainaan tähän päätössanoiksi uskonpuhdistajan Lutherin sanoja:
”Yötä päivää mietiskelin, kunnes…oivalsin sen totuuden, että Jumalan vanhurskaus on sitä vanhurskautta, jolla Hän armosta ja silkasta laupeudesta vanhurskauttaa meidät uskon kautta. Silloin tunsin, että olen uudestisyntynyt ja kulkenut avoimista ovista paratiisiin. Koko Raamattu sai uuden merkityksen, ja kun aikaisemin ilmaisu ”Jumalan vanhurskaus” oli täyttänyt minut vihalla, se tuli minulle nyt sanoin kuvaamattoman ihanaksi ja rakkaaksi. Tästä Paavalin lauseesta tuli minulle portti taivaaseen.”
Yhteenveto ja soveltaminen
Paavalin kirje roomalaisille 1:1-17 on alkuosa kirjeestä, jossa Paavali esittelee itsensä ja käsittelee joitakin keskeisiä teemoja. Tässä on lyhyt yhteenveto mahdollisia sovelluksia näistä jakeista:
1. Itsensä esittely ja kutsumus (Roomalaiskirje 1:1-7): Paavali kertoo olevansa Jeesuksen Kristuksen apostoli, joka on kutsuttu julistamaan evankeliumia, eli hyvää sanomaa. Hän tervehtii roomalaisia uskovia ja ilmaisee rakkautensa ja rukouksensa heitä kohtaan.
Sovellus: Tämä voi muistuttaa meitä omasta kutsumuksestamme ja vastuustamme elää uskomme mukaisesti. Voimme tavoitella evankeliumin levittämistä elämämme esimerkillä ja ystävällisellä kohtaamisella muiden kanssa.
2. Halu tavata roomalaisia (Roomalaiskirje 1:8-13): Paavali ilmaisee halunsa tavata roomalaisia ja vahvistaa heitä uskossa, mutta hänellä on ollut esterajoituksia matkustaa Roomaan.
Sovellus: Tämä voi kannustaa meitä olemaan aktiivisia kristittyjä ja etsimään yhteyttä muiden uskovien kanssa. Voimme tukea ja rohkaista toisiamme uskon tiellä, vaikka fyysinen etäisyys olisikin esteenä.
3. Evankeliumin voima pelastukseen (Roomalaiskirje 1:14-17): Paavali ilmaisee olevansa velkaa kaikille, niin viisaille kuin tyhmille, ja on halukas julistamaan evankeliumin, sillä siinä ilmenee Jumalan vanhurskaus ja pelastava voima uskosta uskoon.
Sovellus: Tämä opettaa meille evankeliumin tärkeydestä ja sen vaikutuksesta ihmisten elämään. Voimme pohtia, kuinka voimme omassa elämässämme tuoda esiin evankeliumin sanoman ja sen voiman vaikutuksen ympärillämme oleviin ihmisiin.
4. Evankeliumin voima jakeissa 16-17: Paavali korostaa, ettei hän häpeä evankeliumia. Evankeliumi tarkoittaa hyvää sanomaa Jeesuksesta Kristuksesta ja hänen pelastustyöstään. Paavali näkee evankeliumin olevan Jumalan voima, joka vaikuttaa ihmisten elämään.
Sovellus: Voimme pohtia omaa suhtautumistamme evankeliumiin ja sen sanomaan. Evankeliumi on edelleen ajankohtainen ja vaikuttava sanoma, joka voi muuttaa ihmisten elämän suunnan ja tuoda pelastuksen.
5. Pelastus tapahtuu uskon kautta: Paavali painottaa, että evankeliumi on pelastukseksi jokaiselle uskovalle. Hän nostaa esille juutalaisten ja kreikkalaisten yhtäläiset mahdollisuudet pelastukseen evankeliumin kautta.
Sovellus: Tämä muistuttaa meitä siitä, että pelastus on Jumalan lahja, joka on saatavilla kaikille, jotka uskovat Jeesukseen Kristukseen. Voimme omakohtaisesti vastaanottaa tämän lahjan uskon kautta ja kokea Jumalan vanhurskauden.
6. Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon: Paavali viittaa Vanhan testamentin kirjoituksiin (Habakuk 2:4), jossa todetaan, että vanhurskas elää uskosta. Jumalan vanhurskaus paljastuu siis uskosta riippuvaisena.
Sovellus: Nämä jakeet korostavat evankeliumin merkitystä ja sen vaikutusta ihmisten elämään. Ne ovat muistutus Jumalan voimasta ja vanhurskaudesta sekä kutsu omistautua evankeliumin sanoman levittämiseen ja sen vaikutuksen kokemiseen omassa elämässämme.
Lähteet:
Eskola, T. (2022). Evankeliumi Paavalin mukaan. Roomalaiskirje kaikelle kansalle Kommentaari. kirja Perussannoma / Suomen teologinen instituutti.
Griertz, B. (1987). Roomalaiskirje. Sley-kirjat.
Hänninen, M-L., Kahlos, MS. & Lehtonen, U. (2012). Uskonnot antiikin Roomassa. Teos: Helsinki.
Kuula, K. (2001). Paavali kristinuskon ensimmäinen teologi. Edita:Helsinki.
Luoto, V. (2018). Yksin uskosta - Roomalaiskirjeen selitys. Aikamedia
Nikolainen, A. (1986). Paavalin roomalaiskirje. Uskon vanhurskauden perusteet. Uusitestamenttisi 6. Gummerus: Jyväskylä.
Pinomaa, L. (1983). Martti Luther Valitut teokset II. WSOY.
Räisänen, H. (2011). Mitä varhaiset kristityt uskoivat. WSOY.
Thuren, J. (1994). Roomalaiskirje. Sley-kirjat.
Väisänen, M. (2004). Pyhä evankeliumi Roomalaiskirjeessä, osa I. Uusi tie: Helsinki.